Aikakausi on kääntämässä suurta seinämäänsä. Jotain on muuttumassa. Isosti. On vaihtoehdottaman luopumisen aika. Alati lähestyy armo ja siunaus tulevaan, sen sulkiessa ajattomaan rakkauden kääreeseen, jonka jälki on kaikessa. Se ei kysy haluanko, se vaan tapahtuu. Viekö se, vaan antaako mahdollisuuksia. Avaako uusia ovia. Vapauttaako uudenlaista elämää.

Niinkuin paljon pysähdyksissä pitävää turhanaikaisuutta loittonee meistä, kuten myös paljon meille mahdolliseksi tehneitä asioita. Vaikein on jättää hyvästit rakkaille eläin kumppaneillemme viereltämme. Siitä haluan oppia enemmän.

Kun on polvillaan kaikkeuden edessä niin minä tiedän pienuuteni, kuin myös suuremman olemassa olon, johon minäkin kuulun.

  

Miten kertoa kuoleman surusta kun ei ole kuvausta edes sen suuruudesta. Kaipauksesta, josta luopuu rakkaudesta. Uskosta. Silti sisältä kuplii hetkittäin hillitön, hetken, lähes kestämätön. Ikävä, joka hajoaa tuhansiksi pisaroiksi ilman kyyneleitä.

  

Kaikessa, kaikkialla koirana, kaikkena, läheltäni nukkui uneen josta ei herännyt enää piha pensaiden alle auringon valon varjon viileyteen. Huoli, rakkaus, menettämisen väistämätön edessä olo, tiesin ettei meillä ole enää kauon aikaa. Vaivoin sain lähdettyä minun ja Raimon yhteisen ajan merkitykselliselle joka vuotiselle muutaman päivän lomalle. Jostain syystä jätin aina kysymättä Rinkasta hiukan ennen palaamistamme, vaikka huoli oli vyörynä huulillani. Koti pihalla ajatus oli jo lukkiutunut, katse kiersi pihaa, sitten sisään, etsien, löytämättä. Takaisin ulos. Kohtasin Ronjan katseen. Ei enää ajatustakaan. Viivaa.

Kuinka Rinka oli voinut lähtä olessani poissa. Oliko Rinka jättänyt minut. Ei. Teki vaan helpommaksi, pelkäsin niin kuinka luopua jostain joka oli aina niin että sai olla ja voi olla. Sumun suojassa koti pihalla kävelessäni havahduin moneen kertaan Rinkan läsnä oloon, kääntyen kohtaamaan varmuudella koirani, näkemättä mitään. Myöhemmin tajusin. Eihän se lähtenytkään ennen kuin tulin. Itkuisella äänellä hyvästelin rakkauden matkaan minun koirani. Koiran jonka sisällä oli joku, joka oli kaikki mitä olin tarvinnut vierelleni. Tähän asti. Ei ollut mitään kaduttavaa, ei käännettävää. Kaikki oli ollut niin kaikki. Suru aika on ikuisuus. Ei aikaa. Luottaa sen kipinän katoamattomuuteen.

Minäkin, Gruby kukkulan kuningas nousin suurimmalle vuorelle talven aikana.

Olen jakanut paljon asioita elämässäni. Grubynkin, osasin kuitenkin palata Grubyn luokse ja ottaa omaksi taas. Suruakaan en halunnut jakaa kenenkään kans ensin vaan halusin surra oman neuvottoman suruni pois.

  

Suurista suurin opettaja on poissa mutta opetus jää elämään. Siinä oli hevonen joka ei yhtään turhaa liikkua tehnyt, sinä aikana kun minä olen ollut täällä. Kuten Johanna kuvaili Grubyn.
  
Minä pyysin että Gruby tulis uneen, että voisin saada kelvollisuuden ja anteeksiannon vapautuksen, etten pystynyt sitä pelastamaan. Se meniki Mamin Sarin uneen, se näki unta että oli nukahtanu meidän sohvalle ja heränny siihen että sanoi ääneen "Gruby!" Sari oli heränny oikeastikkin Grubyn nimi huulillaan. Unessa me oltiin Raimon kans sanottu kumpikin sille että sää sanoit seitsemän kertaa "Gruby" Kumpikin meistä oli sanonu.

Seitsemän on erityisen pyhä luku monessa uskonnossa. Jumalaan yhdistetty jaoton luku. Heijastus, Mietiskely. Henki. Mystiikka. Uskonto. Filosofia. Yksinäisyys.

Miten kertoa syntymän ilosta, joka valtaa ylittäen rakkaudellaan havainnot tuntemisesta, upottaa sen olemisen mereen. Kielii hyvästä, vielä koskemattomasta puhtaudesta. Toivosta. Ajattomuuden päällekäisyydestä pusertuvan hiukkasen ikuisesta ilmestymisestä herääväksi eloon.Uusi elämä.

Justiin jo luulit ettei se voi enempää olla.

Ja katsot kuinka sinut enemmällä yllätetään olematta enemmän.

 

Ei se ollut tässä

Sen rajattomuus pistää nöyräksi.

Se jatkuu ja jatkuu 

  

Siellä se on sinua vastassa ja katsoo sinua. Löytääkö se ketään.

Se elämä.

 

Alkuvuodesta moneen otteeseen tulvahti mieleen ajatus uuden koirasta Rinkan vierelle. Häpesin kuitenki ajatuksiani ja lopetin ne aina tykkänään. Samoihin aikoihin kuitenkin ihan lähellä syntyi kolme karjakoira tyttöä. Yksi, niistä oli minun. Voihan sen ajatella että se on vain sattumaa, sattumaa kaikki nämä tarinat tai sitten ei. Siunattujen sattumien kautta ohjattiin oikeaan suuntaan ja valmennusreissun kotimatkalla oli tapaamisesta jo sovittu. Näin ja kuulin ja tunnistin hänessä niin itseni vuosien takaa hevosten kasvatusta alottaessani. Tunnustan en malttanut nukkua seuraavaan päivään. Tunsin vahvasti heti mikä pennuista oli minun jo ensimmäisestä puhelin keskustelusta. Kun sitten seuraavana päivänä tulin pihalle Pirjo oli vastassa kuitenki toisen pennun kanssa. Hämmästyin oikein kun tykkäsin niin siitäkin, menin hetkeksi vähä sekasin, apua, pitääkö ruveta päättämään jonku väliltä. Sitten ikkunasta nousi valkoinen pää. Voi sitä häkeltynyttä ensi tapaamisen varmuutta. "Tuola." Tuola on minun koira ja se oli niin selvää heti. Samanlailla juoksi epäröimättä suoraan syliin kuin Rinka,  kääntyi eteenpäin ja istuutui jalkojen väliin omaan paikkansa. Kyllä sen tietää. Meistä kumpikin tietää. Kyllä kosketti sydäntä ja teki vaikutuksen, kun näin miten rakastavissa avoimissa parhaampaan yrittävissä ajattelevissa käsissä oli nämä pennut valmisteltu matkaan. Vaikken sanout mitään, katsoin kaikkea näkemääni ja tunsin suurta rakkautta ihan kaikkea kohtaan. Vähän Annaa lainaten myös itseäni kohtaan että sain löytää tämän, paikan josta juuri minä haluan koirani hakea ennemmin kuin mistään muualta. Kiitos Pirjo saat olla ylpeä kasvatistasi, se on saanut luonasi parhaan mahdollisen alun kaikella tavalla. Minä lähden tästä kiitollisena eteenpäin ja tää on meijän reissu semmosena ku se eteen tulee.

    

Suri istuutui etu penkille turvavöihin.               Ja lähdettiin kotiin.

    

Churinga on Australialainen karjatila josta olen joskus kauan sitten lukenut ja se on jäänyt mieleeni. Sen mukaan nimesin Rinkan ja nyt Surin. Mietin mennessä koiraa hakemaan onkohan se Suri. Koska mulla oli nimiki. Olihan se. Ja juuri tätä koiraa ei ollut vielä nimetty, vaan se oli hännän mutka tyttö. Kaunein häntä mitä olen nähnyt. 

   

Eläimet ovat perheen jäseniä. Eivät ne ole kauppatavaraa. Teemme itse päätökset ja valinnat mitä otamme elämäämme ja siitä tulee kantaa vastuu, ei sitä kukaan muu voi tehdä meidän valinnoista eikä kenellekkään siirtää.

   

  Oppia rakastamaan. Antautua rakkaudelle. Ottamaan vastaan rakkautta. Antaa rakkautta. 

   

Voi sitä riemua, kohtaamisen riemua. Ihan kuin kaikilla olisi ollut ikävä toisiaan.   

  

 Piha maalla kaikki perheen jäsenet esiteltiin ensitilassa Surille. Tässä se sitten on, minun piha.

 

Väliin päivä unet työhuoneessa kirjallisten töitten ääressä emäntää vahtien. Sitten raja tarkastukset ja vapautuneet spurtit omalla reviirillä.                                                                                                         

  

Jokaisen päivän, iltana. Sanon. Oli hyvä päivä.

  

Ja me nukuttiinku tukit. Kumpiki. Eikä Suria viereltä edes enää pissalle saanut, se pisti kunnon nelijarrun päälle. Tämä elämä on niin paljon kun uskaltaa silmiä aukasta sille mitä ei näe ja sulkea ne merkityksettömiltä asioilta, että voi pysähtyä sen huomaamaan.