Olin ostamassa sukka lankoja Oulussa uudessa ihastuttavassa pikku putiikissa. Ystävällinen,  iloinen myyjä joka myöhemmin osottautui paikan yrittäjäksi sanoi sukkien kutomisen auttavan stressiin. " En minä sitä siihen ja ei mulla edes ole stressiä" hymähdin takaisin. Miten se on mahdollista?, myyjä vakavoitui eikä nauranut halveksuvasti niinkuin monet tekevät kun huomaavat toisella olevan jotain arvokasta. Silmät tuikkien totuutta, vastasin. "Koska olen saavuttanut kärsimyksen huipun."

007.jpg

Heräsin alkutalven aikaan ensimmäisen kerran aamuun jolloin huomasin ällistyksekseni haluavani aamutalliin mukaan vaikka siellä oli tarpeeksi porukkaa jo. Minä halusin kans! Enään ei halua jäädä varmuuden vuoksi pois, säästämään voimia, siltä varalta jos joskus jäänkin yksin.

FOT5E201%20%E2%80%93%20Kopio.jpg

Salaman nopeasti välähti, jotain suurta oli korjaantunut. Järkyttävää oli ymmärtää että uupumus oli ollut todellista, tapahtunut oikeasti. Minulle? Minun ja elämäni välissä oli ollut valtava tunnistamaton möhkäle. Vaikka aika ajoin valoa pilkahtelikin ja hetkittäin se väistyi tieltäkin, katsoin vuosia suurimman osan aikaa ihanaa elämääni sen läpi. Pidin sisälläni elossa jotain kuollutta joka syntyy harhasta. Jonka elossa pitäminen vie kaikki voimani.

Ymmärsin vakavuuden, kuinka vaarallista on tehdä itsensä loppuun, mutta oivalsin myös sen olevan ainoa asia joka sai suunnan muuttumaan, toi eteen jotain mitä ei voinut ohittaa. Yhtäkkiä näin kaiken mitä oli tapahtunut.

Olin ylittänyt jotain joka oli seurannut pitkään jatkuneesta itseen kohdistetusta ylivoimaisista velvoitteista joka aiheutti stressi tilan, joka puolestaan johti pakko tilanteeseen tehdä työtä oman arvomaailman vastaisesti, joka puolestaan pohjattomana kaivona johti uupumukseen. Mitä enemmän kiitettiin ja kehuttiin sitä vaikeammaksi tehtäväni kävi. En myöskään voinut ymmärtää sitä silloin siksi, että koin aina että enhän edes oo mittään kummempaa tehny. Vaatimus itseä kohtaan oli niin korkea, mahdoton toteuttaa, että pysyin aina riittämättömänä itselleni. Kaikki olisi pitänyt pystyä pitämään tyytyväisinä ja kaikkia ois pitäny kyetä auttamaan ja auttamaan niin hyvin että vastuu hevosen ja omistajan selviytymisestä jatkui minun tahollani vaikka hevonen oli kotiutettu aikaa sitten. Myös kaikkien varsojen ja hevosten olisi pitänyt pystyä olemaan rikkomattomia, kaiken kestäviä, kaiken sujua kuin tanssi uusissa paikoissa. Samaan aikaan punnitsin ja ressasin, että niin myös tapahtuu ja autoin kykyjeni äärirajoilla, että se myös olisi mahdollista.

Tässä todennäköisesti syykin miksi minun täytyi kokea kaikki niin kuin täytyi. Yritin niin kovasti olla kaikki kaikille varmuuden vuoksi. Väliin, ylikuormituksen ryöpsähdellessä hallitsemattomasti yli. Yritin kannatella omalla energiallani kaikkea johon samaistuin. Niinpä kaikki minusta liikenevä energia meni juuri sinne vaikkakin seuraus siitä oli päin vastainen. Ja minä menin rikki aina uudestaan ja uudestaan.

Jossain vaiheessa tilanne oli niin paha, että lähtiessäni käveleen tallille päin oksensin matkalla. Kun heräsin aamulla, makasin ja tuijotin kattoon, aattelin kohta mun on pakko mennä viemään hevoset ulos, se oli vielä ihan ok, mutta tuntui ylivoimaiselta tieto siitä, että ne pitää hakea vielä sisäänkin saman päivän aikana.

Kun kamppailee tällaisten asioiden kanssa, ei pidä mitään riittävänä, uskoo kaiken olevan myös riittämätön peruste minkään sortin oikeuteen olla väsynyt, päin vastoin piti puristaa ja olla aina uudella voimalla paikkaamassa eilisen väsähdyksessä menetettyjä työ hetkiä.

c%20%2811%29.jpg

Pelko oli läsnä kaikkialla. Tänään uskon että tuo pelko syntyi siitä ettei uskonut itsellä olevan enää valtaa siihen kuinka toimii. Joku muu taho määritteli mitä vauhtia etenen ja miten etenen. Jossain mielessä olin luovuttanut kaiken vallan itseni ulko puolelle. Sisäisen tiedon tahti oli kadotettu. Joku muu voima tahditti elämää ja se oli armoton.

Ajattelin hyvän ihmisen kuvan olevan tehotyyppi joka saman aikaisesti tekee vähintään neljää asiaa ja pitää vireillä viidettä, kokoajan piti olla käynnissä. Oli suuri häpeä jos joku löysi nukkumasta päiväunilla. Meninkin tilanteessa jossa muuta mahdollisuutta ei enää ollut kuin suoda itselle hetki levähdystä ettei romahda siihen paikkaan Mummun luokse Raaheen, mummun takahuoneeseen turvaan kaikelta, nukkumaan. Mummu aina otti heti huomaan, suorastaan ohjasi niinkuin se olisi päivän selvää, minut nukkumaan. Onneksi, koska siksi uskalsin sen tehdä.

abcdef.jpg

Miksi oli niin vaikeaa heittäytyä äiti maan syliin, silloin kun sitä tarvitsee.

Kännykkä oli ja pysyi kauan vihollisena. Joskus pistin hiljaiselle ja hautasin sen liina vaate kaappiin lakana kasan alle ja pari painoa vielä päälle. Piilossa piilossa piilossa. Ei tullut tilannetta eteen että tarvitsi sanoa mitään koska ei kyennyt sanomaan mitä oikeasti haluasi. Kun ihmisiä tuli pihalle peruutin liiterin nurkan taakse ja sydän pamppaillen kyyhötin piilossa kunnes tulija oli poistunut. Töitä en pystynyt ottamaan enään vastaan, koska en uskonut enää selviytyväni niistä, sen sijaan vastuuni edelleen kalvoi ja jonkun täytyi auttaa näitä ihmisiä ja hevosia.

Odotin aina iltaa koska edessä oli pitkä aika saada vain olla. Nukahdin helposti mutta heräsin kyllä yhtä varmasti kun yö tuli, istuin vaan ja tuijotin eteen päin pimeässä olohuoneessa, kunnes jossakin aamuyön vaiheessa luopuminen koko nukkumisesta sai minut uneen hetkeksi. Muistan huolestuneesti ajattelleeni työharjoittelijan kehuessa kaatuvansa vaan petiin ja heräävän aamulla. Kuinka minun kävisi jos itse nukahtaisin ja heräisin vasta aamulla sittenhän minun pitäisi olla täysin pirteä ja pystyvä koko päivän, enkä voisi ajatella unettomuuden olevan syypää siihen etten jaksa enää.

Lääkäreillekin oli jotenkin kauhean tärkeää näyttää toteen että minä itse asiassa olen tosi myönteinen ja tekopirteys tavoitti uuden ulottuvuuden minun sitä esittäessäni samalla hakien sairaslomaa selityksen kanssa.

Kun viimeiset ihmiset kurssien, valmennusten jälkeen lähtivät pihalta, iski armoton päänsärky. Ainoa asia joka kaatoi oikein luvan kans ja sai, väärin piti, oli pakko pysähtyä. Muistan ensimmäisen kerran kun ihmettelin kun minun ei tarvinnutkaan lähteä tallille muuten vaan, jäin makaan olohuoneen lattialle.  Katselin hämmästyneenä kokemistani koskien tätä tunnetta. Joku muu huolehti puolestani. Joskus en kerennyt varsomis aikaan nukkumaan silmäystäkään, ennen valmentamaan lähtemistä aamulla. Ei mitään heikkoa niin kauan kuin valmennus kesti, mutta kun viimeinen ratsukko poistui areenalta, näyttö edessäni näytti pelkää viivaa.

Paniikin ollessa kovimmillaan ihmettelin josko enää koskaan haluan tehdä yhtään mitään. Josko löytäisin työn iloa hevosten kanssa enää koskaan ja se tuntui musertavalta. Enkä halunnutkaan, en tällä tavalla. Kaiken täytyi muuttua. Ja minkään ei tarvinnut muuttua. Minun ei tarvinnut enää kaiken aikaa muuttua. Ja kaikki muuttui.

Meni vuosia uppoutuessa täysin omaan työhön ja uraan joka tuntui väillä olevan koko elämä, ei mitään muuta. Olin tunnistamattomasti kiinni jossain. Moni tärkeä asia jäi huomaamatta. Mutta monta tärkeää asiaa tuli tehdyksi. Onneksi lapset täyttivät arjen tyhjät kohdat puhtaalla omalla itsellään, tuoden sopivia pysähdyksiä aika ajoin. Silti joka hetki taka alalla kalvoi jokin. En antanut itseni elää tavalla jolla olisin halunnut itse elää, joten se vaatimus minun osaltani koski myös kaikkia muita.

Kun näin jälkeen päin ajattelen apuun tuli ehkä tai aivan varmasti Enkelit. Lilli ja Johanna. Ottivat haltuunsa tallin, hevoset, tunnit, työt ja minä en muista seuraavasta kahdesta vuodesta mitään.

P5300057.jpg

Kahden Enkelini välissä enkeli pallon sisällä. Maailman tavoittamattomissa. Isä taivaan valossa.

Johanna sanoi jälkeen päin kuinka hätäännys ja huoli oli kasvanut ja kasvanut kun minä vaan olin nukkunut ja nukkunut, no onneksi sitten heräsin.

Monta ihmistä ja hevosta on matkannut tässä vierellä. On ollut meidän hetki oppia asioita tässä elämässä heidän kanssaan. Miten se on tapahtunut, ei aina tavalla jolla olisi toivonut tai edes odottanut. Mutta olen antanut anteeksi itselleni. Monta kertaa on nähnyt että olisi tullut puuttua ja tarttua tilanteeseen ajoissa. Monesti on myös nähnyt että oma pahaolo on pistänyt sanomaan ja tekemään sellaista mitä ei ikinä haluaisi itseensä liitettävän, eikä sen edes kuuluvan omaan arvo maailmaan. Hyväksyttävä on, että näin on kuitenkin käynyt. Vihasin ihmisiä, sen takia että ne pistävät minut rakastamaan heitä, enkä voinut sille mitään.

Vuosia kului kun rakensin kaiken uudelleen pala palalta. Selvitin itselleni etten ollut laiska, välinpitämätön, huono, riittämätön ja kiittämätön. Eheytin uskoni kykyyn auttaa ihmisiä ja hevosia kaatumatta lähtöpisteeseen joka kerta kun tuli vastoinkäymisiä. Taivalsin peläten joka hetki menettäväni oman arvon tunnon rippeet jotka ovat suoraa seurausta uupumuksesta.

Tanssin itseni takaisin työhön. Vastasin vain omiin tuntemuksiini, monesti aamu yön hiljaisuudessa maneesilla hevosen kanssa. Keskityin omaan asiaan, omiin hevosiin, kohtasin omat pelkoni ensin yksin turvassa kaikkien katseilta. Tein itselle tärkeitä asioita. Puin päälle vain sitä mitä halusin, en sitä mikä oli käytännöllistä, taloudellista, järkevää tai millään tavalla minut vaatimattomaksi tekevää. Ammensin innoitukseni takaisin sieltä mistä se oli alun perin minulle tullutkin. Opettelin olemaan yhtä kykenemisen kanssa.  Olin kokeillut kaikki ilman suunnat ylös alas sivulle ja huomasin että minun tuleekin peruuttaa, mutta sekin täytyy huomata kun peruuttamisen täytyy loppua, kun on perillä.

bWP_20140629_012%20%282%29.jpg

Mitä pintaa ihminen tarvitsee nähdäkseen heijastuksen itsestään.

Minulle on naureskeltu, itketty, ylistetty, haukuttu, syytetty, ihailtu, arvosteltu ja arvostettu. Kaikkihan ne on samoja asioita.Täysin tois arvoisia tässä maailmassa.

Miten sullaki on tommosia ongelmia, miten sun hevoset tekee nuin? Sinäkikö oot tommonen, minä en. Onko sulla varaa? Totta. Niin tekee. Olen ja On.

115.jpg