Kun olet auttanut yhtä hevosta, olet auttanut kaikkia maailman hevosia. Kun olet noussut yhden puolesta olet noussut kaikkien puolesta.

IMG_3671.jpg

Taivaan valossa kylvemme, olette meissä, olemme teissä, iäti. Kauniina jälkenä sydämmessä.

Meille on tullut monenlaisia hevosia, kaikkea on saanut nähdä tässä kummallisessa maailmassa ja tässä yksi tarina niistä. Tosi tarina. Tämä tuli astutukseen, sen oli pelastanut, ostanut ihminen joka taisi nähdä ensimmäistä kertaa sen, mitä se tosi asiassa oli. Oli aloittanut huiman kuntoutuksen ja eheytyksen, olisi halunnut siitä jättää jotain uutta kasvamaan tähän. Ja kasvaahan se, jäi tänne, sen minä tiedän. Meille hevonen matkasi yhteiskyydissä, oli alkanut potkimaan matkan aikana vähän väliä kunnolla kuljetus auton seinään, heti tiesin kyllä mistä oli kysymys. Särkevä, pysähtynyt kivettynyt selkäranka, ei sietänyt pakotusta joka yltyy paikallaan olemisessa kun mekaanisen liikkeen mahdollisuus lakkaa. Eloton elämän virta ei hengitä eikä taivu. Asia joka suvereenisti ohitetaan. Hevonen oli matkan jäljiltä niin pahassa kunnossa ettei sitä edes saattanut kokolailla hetkeäkään ajatella. Nappasimme hevosen vain käteemme ja jo oli selvillä, että ainoa asia mitä aina on tehtävä, on katsoa mitä voimme tehdä nyt.

Siitä alkoi muutaman viikon mittainen life time matkamme tämän erityisella voimallisella tavallisuudellaan säteilevän ainutlaatuisen tamman kanssa. Johannan turvalliset tunnolliset kädet tulivat tutuiksi hänen hoitaessa väsymättä haavoja, mitäpä olisi meidän talli ilman sitä huomaa ja huolenpitoa. Nämä ihmiset, hevosten oikeat ystävät ovat jokaisen tallin sielu.

En voi kieltää ettenkö olisi ollut vihainen nähtyäni hevosen ja saatuani siitä tunnun en vain antanut sille valtaa. Millä voisikaan ymmärtää tämän maailman moni kertaisesti ymmärtämättömiä ihmisiä. Ihmisiä jotka vievät hevosiltaan kaiken ja kuitenkin se on viety vain niiltä itseltään.
En saattanu hoitaa heti, oli nii kipiä, sisältä ja ulkoa, tuntui ettei pysty vielä koskeen. Ajattelin et hoidan heti kun voi vähä paremmin, näin lupasin omistajalle. Hevosta hoidettiin monen eläinlääkärin toimesta lääkkeillä kuin homeopaattisillakin ja niillä tärkeimmillä voimilla moneltakin taholta. Tilanne meni parempaan suuntaan ja kääntyi kuitenkin hetkeä myöhemmin jälleen toivottoman tuntuiseksi ja viimein tilattin aika hevos klinikalle.

Sitä edeltävänä yönä jostain syystä heräsin, enkä saanu rauhaa, oli vaa mentävä hoitamaan se. Nyt. Puin päälle ja hiippailin talliin. Niin rikki oleva hevonen, käytetty omiin tarpeisiin kaikki saatavilla olena, otettu irti kaikki mitä otettavissa on. Puhdistin energioista mitä ihminen oli siihen laittanut, hevonen kun ei itse niistä pysty irroittautuun, eikä ne ole hevosen energioita, olen sen monta kertaa nähny ja kokenut mistä ne ovat peräisin. Vaikka kuin pistettäisiin laitumelle, ei ne siitä omin päin lähde, ei hevosen kaltainen puhdas viaton olento, joka "on" voi ymmärtää niiden laatua ja kun luin niitä, en voi minäkään. Turhuutta, ymmärtämättöminä tekoina, niin paloina ja silti vielä kasassa, urheana ketään tilille siitä pistämättä, tämäkin hevonen oli.

Jossain kohtaa valkeni, tämänkö takia sen piti tulla tänne. Sen piti saada lähtiä "hevosena". Semmoisena minä se oli tänne tullutkin. Ja se oli väsynyt. Valmiina lähtemään. Ja minulle myös valkeni, että samainen hevonen oli ollut tulollaan jo aikaisemmin. Samaa hevosta oli tarjottu minulle jo kauan kauan aikaisemmin. 

Hevonen tiesi täsmälleen mitä tein, niinku ne tietää aina ja minä annoin käteni kulkea jonkun toisen ohjauksessa ja itse astuin sivuun. Kuin hidastetussa filmissä, kuin kaiken ollessa pysähdyksissä ja käynnissä yhtä aikaa ajattomuudessa, jossa olimme. Se kääntyi hitaasti, aika ajoin katsomaan kiinteästi suoraan sisälleni. Kääntäen päänsä sivulleen, minuun päin, muuten hievahtamatta paikaltaan. Hyväksyvänä, ilman kaunaa. Ilman vaatimuksia. Täyttäen kaiken tilan olemassa olollaan. Lempeällä vahvimmankin edessä olevan epätietoisuuden läpi tunkevalla rakkaudellaan, tuoden siihen käsittämättömän rauhan.

En tiennyt tulevaa, en osannut ajatella huomisen olevan viimeinen matka. Silti kuulin suuni sanovan" Kävi miten kävi. Tiiä se. Että sua rakastetaan"

Klinikalla hevosen kunnosta johtuen annettin lopetus määräys. Siitäkin syystä, luulen, että hevonen oli edelleen laiha riutuneen näköinen. Aika ja kädet, jossa se oli ollut viimeisinä aikoinaan, ei ollut kerennyt tehdä vielä tehtäväänsä ja se oli kyllä näkyvissä ja varmasti vaikutti päätökseen. Huomattavaa oli se, kuinka hevonen eroaa ihmisestä, sitä ei hoideta. Hevonen voidaan lopettaa kun se kärsii johtuen ihmisestä. Yrityksestä hoitaa sitä edes muutaman päivän klinikka oloissa vaihtoehtoisesti kipulääkityksen turvin, vielä tehtävissä olevilla operaatioilla, ei olisi ollut mitään menetettävää. Muutakuin vaarantaa sen olemassa olo, mihin itse uskoo, jos jokin muu voisikin tuoda avun. 

Totta, virkamiehillä on valta, meillä ihmisillä on valta päättää elämästä ja kuolemasta. Hevoset ovat armoillamme. Se mikä on sisällämme, näkyy myös ulkona. Tekoina, tekemättä jättämisinä. Sen mitä päätämme oikeaksi, on mitä "me" koemme oikeaksi. Se on melkoinen asema. Armo on jotain mitä luulemme antavamme eläimille, tosiasiassa itse olemme niitä jotka sitä tarvitsemme. Armoa voi antaa vain sellaiselle mikä ei sitä ansaitse. Ehkä sen takia annammekin sitä eläimelle, koska olemme saattaneet sen tilaan johon vain Ihminen pystyy ja siten annammekin armoa itsellemme.

Viimeisillä hetkillä ennen kaikesta vapautumista oli eläinlääkäri kehoittanut kääntämään hevosen kohti tyhjää seinää, kun oli etsinyt katsellaan toisia hevosia, koki tarvetta saada yhteyttä heihin. Voi minun rohkeata rakasta Ronjaa joka oli mielessään ajatellut en kyllä tottele ja pistä kahtomaan tyhjää seinää ja oli pitänyt vaan, kuin mitään kuulematta hevosta hievahtamatta paikaltaan. Silmissä näkymä toisista hevosista, ei tyhjästä seinästä. Sai irtaantua hevonen tästä maailmasta.

IMG_5875.jpg

Kuljen kanssasi illan pimeydessä
Astun aamunkoittoon
Olen luonasi vielä silloinkin kun luulet etten ole.