Täällä me kuljetaan ja meillä itse asiassa ei ole osaa, eikä arpaa siihen mitä tapahtuu. Meitä yksinkertaisesti vain viedään kohti kaikkea oikeaa. Joskus hankalankin tien tai kokemuksen kautta. Usein minusta tuntuukin, ettei ole mitään sanottavaa ja kuitenkin haluaisin sanoa niin paljon. Samalla tuntuu että olen sanonut jo kaiken, kun olen sanonut yhden asian. Kaikki on sanottu jo.Tarvitaanko sitä kaikkea pohtimista ja jahkaamista vaan onko kaikki vaan niinku ne on. Eikö se riitä? Mitä jos se riittää ja kaikki onki tässä näin. Kaikki onkin eheää keskeneräisenäkin.
Jos lakkaan heijastamasta itseäni maailmasta käsin ja teenkin sen omasta sisimmästäni kohtaan rikkumattoman hiljaisuuden, täyteyden ja varmuuden olemisesta yhtä kaiken kanssa sellaisenaan. Olenkin koskematon. Kukaan ei enää pääse käsiksi minuun.
Jos on tarpeeksi onnekas, huomaa mitä esteitä kerää eteensä vaikeuttamaan elämän virtaamista, soljumista omalla painollaan. Ei tarvi päästä sinne ennenkuin voi, ei tarvi pelätä mitä tapahtuu kun, ei pysty koska.. Mitä jos pystyykin päätöksiin näkemällä vain sen mitä sen myötä tulee tässä hetkessä, eikä ikuisuuksien velvollisuuksia ja sitoumuksia. Ei voi antaa itselleen rakkautta, menestystä, olla hyvä, mitä tahansa. Silloinhan paljastuisi että on ihminen joka tarvitsee sitä myös, mitä sitten tapahtuisi? Parempi olla vai onko parempi olla”helppo” ihminen ilman tarpeita.
Kaiken missä pystyt itsesi kuvittelemaan tulet saamaan, näin se vaan on. Pystytkö näkemään itsesi siellä ja siinä missä haluaisit? Jos et, mikä sen estää? Poista esteet, pistä ne vain siististi syrjään sen kummemmin niille ajatuksia suomatta ja siinä se on. Suora tie.
Minä istutin pihamaalle äitien päivänä legendaarisen ”Peace” ruusun. Tuntui mahtavalta saada tämä mystinen ruusu omalle pihalle joka on ollut muuttamassa maailmaa niin kauniilla tavalla, monissa erillaisissa tapahtumissa, aina siitä kun se kaivettiin ranskasta maasta ylös poltettavaksi saksan miehityksen aikaan toisen maailman sodan aikoihin jolloin kaikki viljelys maat otettiin muuhun käyttöön. Monen polven ruusu kasvattaja lähetti sen lupaavimpana juurakkona viimeisten maasta poistuvien diblomaattien matkaan Amerikkaan josta se myöhemmin palasi ällistyttävän kauniina ja poikkeuksellisen suurena ruusuna. Nimettynä Japanin antautumisen päivänä, palkittuna saksan antautumisen päivänä josta seurasi monia tapahtumia missä yhteisenä tekijänä oli aina Peace ruusu. Minun pienessä ruusu tarhassani Vanhatalon edessä on nyt sen entisten asukkaiden istuttamien kahden ruusupensan lisäksi meidän istuttama ruusu. Vaikuttavinta tässä oli se, kuinka kaikki pysähtyi niin voimallisesti hetkeksi. Suuri hiljaisuus syntyi ymmärrettyäni saaneeni kosketuksen johonkin elämän matkalla saavutettuun, yhteyden, jossain selittämättömässä tietoisuudessa rikkumattomaan rauhaan. Istuessamme hämärtyvässä mutta niin lämpimässä äitienpäivän illassa. Johanna sanoi kaikkien tuntemilla vähäisillä mutta niin viisailla sanoilla ”ja tänään se istutettiin tähän pihaan.”
Legolas Ilmoitti tulevansa vaikka olin monen sadan kilometrin päässä, tämän kesän ensimmäinen varsa (i.Arcletic Classy Jac e. Wonderfull Speedy)
Ja vielä yksi tästä ihanuudesta... 
