Tämä oli niitä aamuna jolloin kauhusta kankeana täälä pohjoisessakin herää yöllisen lämpö aallon jälkeen peilikirkkaalla pihalla. Ihmettelemässä mitähän ihme reittiä saada hevoset tarhoihin? Ei siinä auta muuta kuin ryhtyä tutkimaan mitä kautta minnekkin mennään ja aina sinne on menty, joskus hiekotettu tarhatkin. Kun vihdoin sain viimeiset hevoset, tammat talutettua tien toiselle puolelle. Ajattelin että no sinne sain ne pystyssä, mutta miten ihmeessä saan ne illalla pois. Tammat kyllä ylittivät tien vakain askelin koska ne olivat ihan rentoja, minä sensijaan lipsuttelin sen minkä kerkesin vieressä. Minulle valkeni kyllä hetkeä myöhemmin, miten rakkaat hevoseni näyttivät jälleen kerran mitä todellinen mielen ja ruumiin hallinta on. Kun  mikään muu ei ole tarpeen. Ei siinä kaikki, rupesin miettimään mitä voisin tehdä etukäteen. Hoitaakseni illalla eteen tulevan tien ylityksen turvalliseksi, jotta ei tarvitsi sitä huolta kantaa koko päivää mukanani. Harkitsin eri vaihto ehtoja, täysiä kottikärryllisiä turvetta yms.kaataa tielle, matto levittää tien yli, hmm.lumen luonnilla jäänpäälle. Sulaa hiekkaa ei ollut, tästä johtuu tämä hilpeyttä herättävä, konstit on monet lista. Vetäydyin kuitenkin tallitöiden jälkeen sisälle ja lausuin kuitenkin ääneen”jään päälle voi sataa ensin räntää ja sen jälkeen voi pakkanen laskea kolme neljä astetta hyvinkin nopeasti” Illalla kahlasin tyytyväisenä, hymyn tyyneys sielusta silmiini asti, elämään luottavaisena. Uudessa lumessa, taluttaen hevoset sisään -3,6 pikkupakkasessa.

Kuinkahan monta kertaa minä tarvitsen ohjausta tämän suhteen, kunnes tajuan päästää siitä irti? Taidampa päästää irti nyt. Onko tarpeen kuluttaa itseään etukäteis murheisiin, etukäteen elämällä asiat saadaan hyvinkin raskaiksi ja moni mutkaisiksi ja kaiken lisäksi usein turhaan. Asiat kun ovat aina niinkuin ne ovat ja sitten vain toimitaan niiden mukaan, silloin ei ole murhetta, on vain erillainen hetki.