Pienen pieni runollinen joulu satu
Kaksin kulki kajastuksessa, kaveruutta kuljetellen
saattoi sangen suotuisasti, ihastellen omiaan.
Henget heitä haki, ylhäältä ja alhaalta
Liekkö tiennyt itsekkään minkä matkaan lähti.
Veto vain niin voimakas, vastako varmana vaikenee.
Sielut erotti, kaikuna katosi, luuli kuuluvan tulevaan.
Hiljaisuus, aika, uus.
Kaikui metsässä ääni hento, huolesta vaimeasti väristen
huhuili heräämään, mihinkö kuulua täytyy
Uskokoko puuttui hältä, luottamus veri veljensä veren väriin.
Onko mikä yhteistä heillä, mikä heitä kantaakaan.
Olemassa onko sydäntä iki eläväistä jota rannaton rakkaus ruokkii.
Nyt saisi tulla jo takaisin.
Kurottautuen koko pituudeltaan, katse kaikkialle
Kaukaisuuden kantaman.
Näkynyt mitään ei, metsän latvusto viestiä vei
kuu kuljetti, tuulen sylin.
Eipä aikaakan, silti ikuisuus
taikako toi takaa tutun, avatun unen uuden.
Olevaisen kirkkaus silmillään,
Auki mailmaan niin mahtavaan.
Antoi asettua vierellensä,kulkijoita oli kaksi.
Kyselemättä ihmettä ja kummaa, miksi poiketa tieltä täytyi
Antoi hän pitää asiansa, koiran kierron kertomatta.
Mistä mahtoi tietää, tieto viisauden vartija ei ole.